sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Miksi Frozen on enemmän kuin vain elokuva

Hei kaikki. Linda täällä. Seuraavan tekstin oon kopioinu suoraan mun tumblr-blogista, joten jos tekstissä on ihme viittauksia sinne, niin ymmärrätte. Tää on kuitenkin mun kirjoittamaa ja täyttä totta. Oon todella otettu jos te jaksatte lukea. Tää teksti myös selittää sen, miksi mun blogi on hiljentyny aikaslailla. Sanon nyt heti alkuun, että mä sairastan keskivaikeaa masennusta, ja vihdoinkin kehtasin kertoa siitä julkisesti. Kaikille tärkeille ihmisille ja osapuolille, joita oon loukannu ja joihin tää on vaikuttanu, oon jo kertonu tästä, ja nää on ymmärtäny tosi hyvin asian, joten uskallan siis julkaista nyt vähän tarkemman selvityksen tästä. Kiitos, jos jaksatte lukea. Ja kiitos, että ootte edelleen mun lukijoita ja mun postaukset on silti viihdyttäny teitä. :D

- - -
 
"Päivä on ollut hyvin hektinen täällä blogin puolella (vain positiivisessa mielessä!), joten minua väsyttää suunnattomasti, mutta en halua mennä vielä nukkumaan. En jaksa tällä hetkellä tehdä töitä vastauksien eteen tai jatkaa ropeja, joten siirrän ne huomiselle kun olen saanut taas sen verran enemmän energiaa kerättyä. Mutta sen sijaan ennen sänkyyn menoa päätin, että voisin puhua siitä, miten Frozen on minulle enemmän kuin vain elokuva, ja miksi minun mielestäni Disney on tehnyt korvaamattoman ja tärkeän elokuvan. Ainakin minulle, ja tiedän monia, joille on käynyt samoin. Sekä uskon, että sama syy on syynä, miksi niin moni on, jos lainaan joitain "vihaajia", niin "obsessoitunut" kyseisestä elokuvasta.

Olen nähnyt skeptikoiden mielipiteitä tästä elokuvasta jo ihan riittämiin.

"Mikä siinä elokuvassa muka on niin ihmeellistä?"

"Miksi Frozen on yhtään sen parempi elokuva kuin mitkään muutkaan?"

"Miksi KAIKKI RAKASTAVAT Frozenia!?"

Annan siis vain oman puoleni vastauksesta, en siis puhu kenenkään muun puolesta.

Voisin ihan valehtelematta sanoa, että Frozen muutti elämäni. Ja vasta nyt aion puhua julkisesti asiasta, jonka olen jakanut vain muutamien, tiettyjen ihmisten kanssa.

Ensin hieman taustaa:

En tiedä, missä vaiheessa elämäni alkoi laskea alamäkeä, mutta se tapahtui pikkuhiljaa. Muistan vain sen, milloin huomasin jonkin olevan huonosti. Muistan opiskellessani Voionmaan opistolla sen, että kun katsoin kauas puihin, en nähnyt niiden olevan teräviä. Minulla on silmälasit ja molemmissa silmissäni on miinusta, olen siis likinäköinen. Joten tietenkin ajattelin että syy on siinä, että näköni on taas muuttunut jolloin tarvitsisin uudet lasit. Ja voi hyvin ollakin, että tarvitsen uudet lasit ja että silloin kyse olikin tästä. Mutta muistan tämän, kun pari vuotta myöhemmin keskustelin asiasta, että tuntuu etten ole olemassa. Tähän hieman myöhemmin.

Voionmaan jälkeen olin vuoden eri paikoissa työharjoittelussa, ja siinä vaiheessa kun olin lelukaupassa töissä, huomasin tilanteen olevan todella turhauttava, kun tuntui että en millään saisi selvää kauempana olevista kohteista. Olin käynyt tutkituttamassa näköni ja molemmilla kerroilla todettiin näköni näillä laseilla olevan hyvä. Varasin sitten ajan silmälääkärille ja odotin innoissani sekä kauhuissani, että löytyisikö silmistäni mitään. Innoissani siksi, että jos löytyisi niin asian voisi korjata, kauhuissani siksi, että jos löytyisi jotain, mitä sieltä löytyisi. No, lääkäri totesi silmäni hyviksi ja turhautuneena lähdin pois.

Yli vuoden työttömyyden jälkeen sain vakituisen työpaikan (ajattelin tekeväni töitä ja kerääväni rahaa niin kauan kun pääsen opiskelemaan) ja olin tästä innoissani, vaikka työ ei ollut sellainen mitä ajattelin tehdä loppuelämäni. Mutta tiesin, että olen erityisen hyvä työntekijä ja minulla oli eri (kesä)työ- ja -harjoittelupaikoista kokemuksena se, että oli työ sitten miten tylsää tahansa, onnistuin silti repimään iloa ja energiaa siitä ja sain työn tehtyä reippaasti. Joten työni alkoi tarmolla, olin iloinen ja sain paljon aikaa nopeasti. Olin hyvä työntekijä ja sain vihdoinkin kunnolla rahaa.

Tämä tarmo jatkui monta kuukautta, kunnes alkoi todellinen lasku. Huomasin, kuinka vihaiseksi tunsin itseni jatkuvasti. Minulla oli jo pitkään ollut ongelma hillitä tempperamenttiani ja aina kun menetin sen, muistin kuinka ala-asteen rehtori kehui minua:

"Olet oppinut hillitsemään tempperamenttiasi hyvin!"

Tuo lause kummittelee aina minua kun suutun tai suutahdan niin, että muutkin saavat kestää sitä. Tunnen aina huonoa omatuntoa siitä. Olin lapsena aivan kauhea kakara, kauhukakara oikeastaan. Minun piti olla aina synttärisankarien vieressä ja minun lahjani piti aina avata, ja minun pillini mukaan piti mennä tai muuten tuli tupenrapinat. Ennen kuudennetta luokkaa, minua ei kutsuttu enää synttäreille. Mutta viidennellä luokalla tajusin jo, että en ollut enää niin vihainen ja minusta oli kasvanut ihminen. Joten kun minut taas kutsuttiin pitkästä aikaa syntymäpäiville, kiitin kutsujaa täysin sydämestäni ja kerroin, että tämä oli ensimmäinen kutsu sitten toisen luokan, ja selitin että olin ollut ihan hirveä silloin. Olin todella kiitollinen. Ja tuona aikoina rehtori kommentoi tuon tärkeän lauseen.

Olin siis ylpeä siitä, mutta nyt kun lause alkoi taas nousta mieleeni monen vuosien jälkeen, tunsin suunnatonta alakuloa siitä, että olin muuttunut takaisin aivan järkyttäväksi ihmiseksi, vaikka muistan kuinka ymmärtäväinen ja pitkäpinnainen olin osannut olla. Jouduin siis pariinkin otteeseen selittelemään pomolle suutahduksiani, ja syytin jopa erästä työpaikan tekijää, koska olimme molemmat tempperamenttisia ja hyvin erilaisia. Mutta kun ymmärsin lopulta, että kyse ei ollut yksinään tästä henkilöstä, tajusin myös sen, että kyse ei ole pelkästään tästä työpaikasta, minussa on jokin pahasti pielessä.

Joten, aina kun olin ollut näöntarkastuksessa, minulta kysyttiin olinko ollut kilpirauhastutkimuksissa. Siitä sitten tajusin, että ehkäpä minulla olisi kilpirauhasen vajaatoiminta. Minulla oli paljon muitakin oireita, mitkä olisivat sopineet tähän. Kävin lääkärissä ja verikokeissa ja odotin jännittyneenä vastauksia. Lopulta kun minulle ilmoitettiin ne, murruin täysin. Taas yksi potenttiaalinen vastaus, varisnkin sellainen johon olin vakaasti uskonut, oli vedetty vessasta alas. Tunsin olevani toivoton ja yksin enkä teinnyt mitä olisin seuraavaksi tehnyt. Itkin silloin tovin ja rauhoittelin itseäni, ennen kuin palasin takaisin työni ääreen.

Eräänä iltana kun kävelin kämppikseni kanssa, tuli jotenkin puheeksi eläminen. Totesin, ihan kuin se olisi kaikilla ihmisillä, että on outoa elää niin, että tuntuu ettei ole oikeasti olemassa. Että ihan kuin eläisi unessa ja että ympäristö ei ole totta. Voisin katoa itseäni enkä voi nähdä itseäni todellisena. Kysyin sitten, että tunsiko kämppis samoin, ja hän hämmentyneenä totesi että ei. Menin ihan hiljaiseksi ja jäin pohtimaan itsekseni. Tämä olo ei siis ollut normaalia. Minussa oli jokin vikana. Olin jo hetken tottunut ajatukseen, että mitä järkeä on elää, jos tuntuu siltä että olisi aina unessa? Mikään ei tuntunut todelliselta, eivät edes ne ilon hetken, kun minulle joskus soitiin.

Tuonkin tunteen olisi kilpirauhasen vajaatoiminta selittänyt. Oikeastaan kaikki oireeni. Olin aggressiivinen, väsynyt vaikka kuinka nukuin, pienetkin stressinaiheet pistivät minut matalaksi ja epätoivoiseksi ja asioiden teko oli vaikeaa, en ollut enää energinen, ja vaikka oli asioita, mitkä saivat oloni iloiseksi, ne jäivät vain niihin hetkiin. Kykenen vain kuvailemaan sitä niin, etten saanut enää mistään kivastakaan jutusta mielihyvää. En ollut ollut kauaa enää oma itseni. Olin kuin itseni varjo, olen edelleen kuin itseni varjo. Joten kun kilpirauhasen vajaatoiminta oli pois suljettu, olin täysin tyhjän päällä. Olin mutkassa ja solmussa, ja koska minulla ei enää ollut käsitystä mitä oli elää niin kuin "normaali ihminen", aloin uskoa että sellaista elämää ei edes ollut. Joten mieleeni alkoi nousta itsetuhoisia ajatuksia. Ei sellaisia, että menenpäs ja tapan itseni, koska olen aina pelännyt kipua ja aina pelännyt ajatusta vain jättää kaikki rakkaat. Enkä pidä ajatuksesta, että minulla olisi vielä paljon elämää jäljellä ja antaisin sen vain olla kun vielä kuitenkin pystyn johonkin. Mutta ajatuksia, kuten että toivottavasti auto yhtäkkiä vahingossa ajaisi päälle ja kuolisin, jotta minun itse ei tarvitsisi ajatella pois lähtöä ja kaikkea kivuliasta mitä siihen liittyisi. Ja että minulla ei olisi aikaa ajatella että ei, en haluakaan tehdä tätä, mitä jos elämässä olisi vielä jotain ja mitä rakkailleni tapahtuisi.

Mutta onneksi, ONNEKSI päässäni oli kuitenkin vielä järjenhiven, joka aina nousi tällaisten ajatusen päälle. Se jaksoi toitottaa, että en ole kunnossa, että minun ei kuuluisi tuntea näin ja että sinussa on jokin vikana. Että Linda, sinä ET ole tällainen, olet aivan erilainen, energinen ja iloinen ihminen, joka jaksaa tehdä töitä ja tietää mikä on oikein. Sinä et ole laiskuri etkä ole tuollainen ihminen kertakaikkiaan.

Sitten Frozen tuli elokuvateattereihin. Olin hyvin skeptinen niistä. Ensimmäinen ajatus animaation stillkuvista oli, että taas joitain suuria ilmapallopäitä. Elokuvakin on varmasti täynnä kliseitä ja ärsyttävää maskottia, mutta halusin kuitenkin nähdä sen. Ajattelin katsoa sen, sitten jos joskus siihen törmäisin. Jotenkin kuitenkin ajaudun katsomaan Let It Go -videota, joka oli juuri postattu youtubeen. Ensiksi ajattelin, että biisi oli ihan ok, ja että kylläpäs Idinan ääni tuntui olevan epäsopiva Elsalle. Mutta biisi jäi soimaan päähäni ja olin rakastunut siihen animaatioon, joten innostuin siitä totaalisesti ja pian muistin jo sanatkin ulkoa. Ja päätin kutsua pikkusiskoni katsomaan sen kanssani elokuvateattereihin.

Olin täynnä suurta intoa kun laulut alkoivat ja kiemurtelin tuolissani. Leffa oli yllättävän hauska, mutta en rakastunut siihen ensin. Mutta tiesin, että kasvaisin rakastamaan sitä, siinä oli jotain, mikä jäi alitajuntaani muhimaan, mutta en tiennyt, mikä. Menin samana iltana tumblriin ja katselin Frozen-aiheisia postauksia ja joku mainitsi, että Elsa kuvasi masennusta. Sitten se loksahti. Kuuntelin biisejä läpi uudelleen ja uudelleen, katselin biisien videoita netistä ja yhtäkkiä näin sen kaiken tuskan, mitä Elsa koki. Esimerkiksi For the First Time in Forever -reprisessä, kun Elsa laulaa "I'm such a fool I can't be free", näin kuinka hän lauloi sen kipu sisällään, niin tunteella, että hänestä näkee kuinka murtunut hän on siitä, että hän ei vuosien jälkeenkään päässyt eroon niistä tunteista, joita hän oli pitänyt sisällään. Vihdoinkin hän oli päästänyt itsensä vapaaksi, jättänyt kaiken taakseen, kunnes raju todellisuus iski takaisin, että niin ei todellakaan ollut. Ja kun Anna kyseisessä biisissä kokeili kovasti toitottaa, että kyllä Elsa pystyisi poistamaan jään, hän kyllä PYSTISI, jopa Anna auttaisi, mutta Elsa itse tiesi, että ei. Hän tiesi, että hän ei PYSTYISI siihen, niin kuin maseentuneelle sanotaan, että "hymyile, ole ILOINEN, niin mielesi muuttuu paremmaksi! Pystyt siihen!", ja vaikka sitä haluaisi, se ei ole niin helppoa. Olisikin.

Joten pitkästä aikaa, näitä biisejä kuunnellessani, itkin suunnattomasti. En ollut niin pitkään aikaan vain itkenyt. Tunsin Elsan tuskan, TIESIN mitä hän tunsi, ja TIESIN sen toivottomuuden tunteen liiankin hyvin. Joten Let it Go kasvatti rakkauttaan sisälläni ja toivoin, että jonain päivänä onnistuihin itsekin pääsemään vapaaksi näistä tunteista.

Joten eräänä iltana kun näppäimistöni ei toiminut kuten piti, minä taas räjähdin. Väänsin näppäimistöä täysillä, huusin kovaa ja heitin näppäimistön läpi huoneen kohti seinää. Tunsin silkkaa, valkoista vihaa ihan naurettavasta asiasta. Kiehuin ja kuulin, kun kämppikseni laittoi oven kiinni, koska ei luonnollisestikaan halunnut kuulla tuota. Tämä laski minut takaisin maanpinnalle ja totesin skypepuhelussa pelikaverilleni, että ei tee enää mieli pelata, että minun on pakko pidettävä tauko.

Kävelin kämppikseni ovelle ja koputin (en puhu mitään lumiukosta nyt, hehe). Kämppikseni sairastaa masennusta joten tiesin, että hän ymmärtäisi. Edelleenkään en ollut antanut itselleni lupaa ajatella, että minullakin olisi masennus. Se oli ainoa, jota toivoin että minulla ei olisi, ja tunsin huonoa omatuntoa aina kun annoin pikkaisenkin tilaa ajatella, että ehkä minulla se olisi. Sitä paitsi, masennus on yksi vaikeimmista sairauksista hoitaa koska mieli on hyvin monimutkainen paikka. Mutta koputuksen jälkeen rojahdin kämppikseni kauppaan ja itkin kaiken ulos. Sanoin, että olin todella pahoillani, että olen ollut niin kamala ihminen, enkä haluaisi enää olla niin vihainen koko ajan. Haluaisin olla taas iloinen ja energinen, enkä olla enää väsynyt. Halusin olla takaisin oma itseni ja tunsin niin suunnatonta huonoa omatuntoa, että olin mahdollisesti vain pahentanut kämppiksenkin masennusta omalla käytökselläni. Mitään näistä en olisi halunnut tehdä ja aina jokin pieni ääni päässäni oli sanonut miten kamala hirveä ihminen olen ollut, jopa silloin samaan aikaan kun olin suuttunut jollekin. Joten lopulta uskalsin kysyä kämppikseltäni, vaikka edelleen tunsin huonoa omatuntoa siitä, että olisin "astumassa hänen reviirilleen", että olen ajatellut olisinko masentunut. Ja omaksi SUUREKSI helpotuksekseni kämppis sanoi, että kyllä tuo kuulostaa siltä.

Sen jälkeen asiat alkoivat loksahtaa paikoilleen vihdoinkin. Varasin ajan psykiatrilta ja kävin siellä. Minulla todettiin olevan keskivaikea masennus, ja sain lääkkeitä. Totesin pian, että en ollut enää työkykyinen (työtahtini oli laskenut ja joka päivä oli tuntunut tuskaiselta), joten menin pyytämään lääkäriltä sairaslomaa. Sain kaksi viikkoa, mutta totesin psykiatrille, että tuntuu etten olisi ollut missään lomillakaan. Joka päivä sen kahden viikon ajan olin ajatellut sitä, miten pian palaisin taas töihin. Joten psykiatri kykeni antamaan minulle toiset kaksi viikkoa.

Kuukauden ollessa kotona jouten (minulle ei ole koskaan sopinut tapa vain olla, tarvitsen päivärytmin, että saisin tehtyä jotain), olin jo iloinen, että pääsin taas töihin. ODOTIN töihinpääsyä, odotin innoissani sitä, että pääsen taas rytmiin ja saan aikaiseksi jotain. Sitä paitsi, meillä olisi työssä koko firman vapaapäivä perjantaina, joten päiviä olisi vain neljä, ja koska lomautuksista oli ollut puhe, olin sanonut että lomauttakaa ehdottomasti minut ennen muita, koska en tiedä joudunko olemaan enemmänkin sairaslomalla.

En kestänyt edes keskiviikon loppuun. Maanantaina jo tunsin, kuinka tärinä ja ahdistuskohtaus alkoi tehtä tuloaan. Työtä oli kammottavaa tehdä, mutta yritin psyykata itseäni, että olisin jaksanut sen vajaan viikon. Mutta keskiviikkona kahdentoista jälkeen menin pomon luokse ja murruin taas kokonaan. Totesin, että olen todella pahoillani tästä kaikesta, että en ole ollut oma itseni. Että anteeksi suunnattomasti kaikesta, että hän varmasti muistaa kuinka reipas työntekijä olin ollut kun töihin saavuin, enkä kestä sitä että en ole enää tehokas työntekijä. Joten pyysin, että voisin pitää sen lopun päivän ja torstain omaana vapaana.

Joten olen ollut taas kuukauden poissa töistä. Nyt olemme päässyt nykyhetkeen. Pomoni soitti viime viikolla, että ensiviikolla (huomenna siis) voisi taas palata töihin, mutta valitettavasti minun oli kieltäydyttävä. Kuten aikaisemmin sanoin, kaikki pienetkin stressiasiat pistivät minut ihan matalaksi, joten nyt on aika kun pitäisi hakea kouluihin. Murtuneena totesin, kun ennakkotehtävät tulivat, että en pysty tekemään niitä. Ahdistus nousi taas sietämättömäksi, ja vaikka muutama viikko sitten psykiatrilla olin saanut paremmat pisteet masennustestissä, niin tällä kertaa psykologisen sairaanhoitajan luona sain pahimmat pisteet kuin koskaan. Olin siis ihan matalana ja tiesin, että vaikka kuinka haluaisin kouluun, minä en vain pysty tekemään ennakkotehtäviä. En vain pysty. Tiedän, mitä on tehdä niitä tehtäviä, kun pystyn. Olen tehnyt niitä silloin kun minulla oli parempi olla. Pääsin pääsykokeisiinkin. Joten tosiaankaan mistään laiskuudesta ei ollut kyse. Mutta onnekseni psykiatrinen sairaanhoitaja ymmärsi, mistä oli kyse. Minulla oli burnout, jonka takia en ollut valmis takaisin töihin enkä ole valmis tekemään mitään. Olin siis loppuun kulutettu, ja siihen voi kulua aikaa ennen kuin olen taas valmis työelämään. Pieni helpotus kuitenkin on se, että minulla on opiskelupaikka eräällä opistolla. Valitettavasti se on vain hyvin kallis, mutta minun on pakko päästä takaisin opiskelemaan. Pieni pelko on kuitenkin se, että mitä jos en kykene siihenkään vielä, mutta pakko kokeilla. Elän päivän kerrallaan.

Olen edelleen todella väsynyt, vaikka miten nukun. Emme ole löytäneet vielä sopivaa lääkitystä minulle ja väsyn todella helposti. Sen takia, vaikka tämä päivä on ollut aivan ihana, niin se on vaatinut minulta paljon energiaa ja minun on vain välillä päästävä lojumaan sängylleni. Edelleenkin minulla on tunne, että maailma ei ole todellinen, mutta tiedän olevani paranemisen tiellä. Ja se mistä olen iloinen, niin on se että en tunne enää suuttuvani niin helposti. En tunne sitä järkyttävää vihaa, mikä ennen kuihui sisälläni, minulla on rauhallinen olo.

Mutta kuten sanoin, emme ole löytäneet vielä minulle sopivaa lääkettä, mutta etsiminen jatkuu. Olen siis paranemisen tiellä ja iloinen tästä. Olin iloinen, että sain haettua itselleni apua. Siksi toivon, että kaikki jotka tietävät, etteivät ole omia itsejään, ymmärtäisivät auttaa itseään. Sellaisessa tilanteessa pitää vain ja ainoastaan ajatella itseään. On aika vihdoinkin auttaa itseään ja tehdä itselleen se, minkä on ansainnut. Jokaisen pitää saada elää ja nauttia siitä.

Joten olen kiitollinen Frozenille. En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos en olisi kyseistä elokuvaa katsonut. Elokuva ilmestyi juuri oikeaan aikaan. Luultavasti olisin lopulta murtunut töissä ja saanut apua silloin, mutta en teidä kuinka kauan siinä oli. Se, että kykenin samaistumaan Elsaan, ja se, että Disney loi vihdoinkin tuollainen hahmon, oli tärkeässä roolissa tässä, ja tiedän että on monia, jotka ovat saaneet lohtua Elsasta. Sen takia Frozen on minulle yksi tärkeimmistä elokuvista, ja toivon, että jokainen katsoisi sen. Ymmärrän sen, että mielipiteitä on monia ja monia elokuva ei liikuta laisinkaan, mutta ties vaikka. Ei sitä koskaan tiedä, mitä mikäkin elokuva tekee. Joten älkää vihatko asioita sen takia, että ne ovat suuressa suosiossa. Sille suosiolle on mahdollisesti syynsä.

Toivottavasti tekstissä ei ole paljoa kirjoitusvirheitä ja se on luettava. Ja kiitän, jos jaksoit lukea tänne saakka. Minulle oli iso homma kertoa tilastani julkisesti, koska olemassa on edelleen ihmisiä, jotka eivät usko masennukseen eivätkä ymmärrä tuskaa, mitä tuo sairaus saa ihmisissä aikaan, ja tällaisia ihmisiä voi löytyä ihan lähimmistä ihmisistäkin. Toivon teille kaikille hyvää mielenterveyttä ja kuunnelkaa itseänne. Pitäkää oikeasti huolta itsestänne, sillä olette jokainen tärkeitä ja korvaamattomia. Kiitos."

7 kommenttia:

  1. Halusin vaan sanoa, että...
    Aloin itkeä, koska oon niin hurjan helpottunu siitä, että en olekaan ainoa, joka ei koe olevansa olemassa. Kaikki on tuntunu musta niin epätodelliselta jo useamman vuoden, mutta kukaan ei oo ikinä ymmärtäny ku oon jollekulle asiasta kertonu. Ihmiset vaan kattoo oudosti eikä ymmärrä mitä tarkotan. ;A;
    Voimia sinne! ;w;
    (Tahtoisin sanoa niin paljon muutakin, mutta olen huono ilmaisemaan itseäni enkä halua sanoa mitään tyhmää. D: Luin kuitenkin koko tekstin ja toivon, että kaikki elämässäsi järjestyy!♥)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikä tarvii sanoa, tän tekstin pointtina on myös se, että ihmiset sais lohtua tästä. Ja mä oon iloinen, että sulla kävi samalla tavalla kun miten mulla kävi Frozen-leffan kanssa, eli sä ymmärsit että asiat ei ole kunnossa, ja sä et kuvittele niitä.

      Oletko/osaatko hakea itselles apua? Mulla on muutama linkki ja neuvo, jos haluat kuulla niistä. :) Autan sua mielelläni.

      Poista
  2. Jotenkin... Jotenkin vetää hiljaiseksi. D: Se että sinä, yks kaikkein inspiroivin ihminen ja näin mihin oon törmännyt täällä netissä on masentunu niin.. Tulee vaan sellanen olo että 'parane pian' ja 'jatka sitä mahtavaa inspiroimista' ja näin :'D Jotenkin musta kuitenkin tuntuu että tommonen just antaa vaan paineita ja näin niin sanon että paranekin ja kuvaa taas mahtavia kuvia jotta mä voin täällä näin julkisesti hakata päätäni seinään kun yritän saada itse jotain aikaiseksi. xD Että köh, jatka vastedeskin inspirointia ja älä anna masennuksen tulla tielle, täällä ruutujen takana on ihmisiä jotka pitää sua Idolinaan. :D (Minä yksin sitten jos ei kukaan muu ;__;)

    VastaaPoista
  3. Olet niin rakas....muista se aina!
    -äitee

    VastaaPoista
  4. Aloin melkein itkeä lukiessani tätä. Jotenkin olin aina olettanut sinun olevan mahdottoman pirteä ja iloinen ihminen, mutta nyt kuin luin tämän, tajusin miten tyhmä olinkaan ollut. Ymmärrän sua, koska itsellänikin on useasti sellainen olo että mitä jos sitä vaan katoaisin, ei kukaan ehtisi edes huomata mitään, kaikilla on omat kiireensä. Mutta sun pitää ymmärtää, että vaikka elämä tuntuisi kuinka turhalta ja että tunnet olosi olemattomaksi, täällä on aina jotain jonka vuoksi taistella. On se syy sitten ystävät, perhe tai mikä ikinä onkaan, aina kannattaa jatkaa. Asiat tuntuvat nyt ylitsepääsemättömiltä, mutta jatka taisteluasi eteenpäin, sä pystyt siihen! Vielä joskus voit nauraa ja heittää masennuksen seinään. Tiedän, se ei todellakaan ole helppoa, mutta aina kannattaa yrittää. Joten voimia sinulle Linda! :) <3 Oot mun idoli edelleen. :)

    ps. Frozenia en ole vielä katsonut, mutta tämän tekstin perusteella aion katsoa. Elokuva joka on auttanut sua jaksamaan on ehdottomasti katsottava! Se on niin ihanaa että juurikin joillain elokuvilla on tuollainen vaikutus <3

    VastaaPoista
  5. Nyt ymmärrän, miksi kaikki pitävät Frozenia mahtavana elokuvana. Itse en ole tätä vielä nähnyt, mutta haluan kyllä nähdä. Toivon suuresti, että sinulle löytyy ne oikeat lääkkeet ja että paranet. :) Hienoa, että olet löytänyt jotakin johon samaistua tuolla tavalla! Kaikkea hyvää sinulle. <3 :3

    VastaaPoista
  6. Oon kyä kattonu Frozenin, mutten koskaan ajatellu sitä noin tarkasti tai "syvällisesti" ;o Ny ymmärrän vähä paremmin et miks tää elokuva on nii monelle tärkee ja miks nii moni tykkää siitä nii paljon. (: Voimia sulle!♥

    VastaaPoista

Mainostaa voit VIERASKIRJASSA. Poistan 7.1.13 lähtien mainostukset muualta.
Äläkä kerjää minun (tai muiden) blogissani lukijoita tai muutenkaan kerjää mitään, ne viestit poistuvat minun blogistani myös välittömästi.

Kiitos yhteistyöstä! <3